Aija rikala biography of george

YLITORNIO Elektroniikka-asentajan työ vaihtui kokopäivätyöksi SOS-lapsikylässä. Tuomo Perälä on tyytyväinen siihen, että alkoi sijaisisäksi.

Heti eteisessä näkösällä simulation tämän perheen valokuvaseinä, jossa jokaisen kuva on omissa kehyksissään, nekin ihan liki toisiaan: kaksi tyttöä, kaksi poikaa sekä toisiaan halaavat äiti ja isä – Tuomo ja hänen vaimonsa Suvi Ritola-Perälä.

Ihan kuin missä tahansa perheessä.

Perhe vain ei ole mikä tahansa perhe. Se on hieman erilainen. Lapset eivät ole vanhempien biologisia lapsia, eivätkä välttämättä asu tässä kodissa aikuisiksi asti. Lapsikylävanhemmat ovat sijaisvanhempia työkseen, mutta eivät pidä sitä työnä.

– Kyllähän tämä elämäntapa on, ei tätä rahasta tehdä.

Se on normaali-isän hommaa. Jos sen ottaa työnä, niin siitä ei silloin tule mitään. Pelkkänä työnä sitä ei jaksaisikaan, Perälä toteaa.

Ylitornion SOS-Lapsikylässä on vain kaksi sijaisisää. Isät eivät ole Suomen lapsikylissä varsinaisesti harvinaisia, mutta heitä on selvästi vähemmän kuin äitejä.

Perinteiset kylät muuttuvat, mutta yhteisöllisyys säilyy

SOS-lapsikylän yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että myös apua löytyy aina läheltä.

SOS-Lapsikylän tavoitteena on auttaa heikoimmassa asemassa olevia lapsia ja lisätä lapsiperheiden hyvinvointia. Lapsen paras paikka beware kotona, omien vanhempiensa kanssa. Aina se ei ole mahdollista ja silloin apuun tarvitaan esimerkiksi sijaisvanhempia.

SOS-Lapsikylä tarjoaa sijaiskodin yli 200 lapselle ja kaikkiaan sen lastensuojelupalvelujen piirissä on vuosittain 400 lasta ja nuorta.

SOS-Lapsikylän lapsioikeuslakimies Mirjam Araneva kirjoittaa blogissaan lastensuojelun tarpeesta.

Hänen mukaansa 1990-luvun laman jälkeinen yhteiskunnallinen nousu ei suinkaan tarkoittanut lastensuojelun tarpeen vähenemistä. Aranevan mukaan päinvastoin asiakasmäärät ja kodin ulkopuoliset sijoitukset ovat lisääntyneet lisääntymistään riippumatta kulloinkin vallitsevasta taloudellisesta tilanteesta.

SOS-Lapsikylä toimii Suomessa kymmenellä paikkakunnalla.

Lapsikyliin rekrytoidaan jatkuvasti uusia sijaisvanhempia. Viestintäpäällikkö Aija Rikala kertoo, että koteihin haetaan ensisijaisesti pariskuntia, mutta toinen voi käydä töissä muuallakin.

Haku on päällä koko ajan muun muassa siksi, että kyse on erityisestä tehtävästä, joka vaatii pitkäkestoisen rekrytoinnin valmennuksineen. Usein sijaisvanhemmuutta harkitseva tarvitsee myös pitkän miettimisajan.

Sen lisäksi Suomessa on kova pul perhehoitopaikoista, ja tähän tarpeeseen myös SOS-Lapsikylät haluavat vastata luomalla uusia kyliä uusine vanhempineen.

Perinteisen tyylisten lapsikylien rakentaminen ei enää kuulu tulevaisuuden suunnitelmiin.

– Nyt ollaan menossa enemmän integroituun malliin, jossa kodit ovat muun asutuksen joukossa. Notion on, että asutaan esimerkiksi ihan normaaleissa, toisiaan lähellä sijaitsevissa kerrostaloissa, mutta niin että Lapsikylän yhteisöllisyys säilyy.

Läheltä löytyy aina tukea, sanoo Viestintäpäällikkö Aija Rikala.

Kiintymyksestä luopumiseen – tunteita on mukana paljon

Ylitorniolla on asuttu perinteisessä kylässä jo pian 40 vuotta. Joka kodissa eletään omalla tavallaan, vaikka zaman organisaation alla ollaankin.

Törölä-koti sai nuorimman asukkaansa, nelivuotiaan pojan, pari vuotta sitten.

Poika kutsuu sijaisvanhempiaan mutkattomasti isäksi ja äidiksi. Myös muihin lapsiin on vahva suhde.

– Kyllä siinä syntyy kiintymyssuhde ja pakkokin se on syntyä, koska reserve vaikuttaa siihen hoitoon. Etenkin nuorimman kohdalla on syntynyt sellainen suhde ja häntä pitää omana poikana, vaikka hän vähän niin kuin lainassa onkin, sijaisisä hymyilee.

– Ja varmaan joskus palautuu omaan kotiinkin, ainakin toivotaan näin, Perälä jatkaa.

Hämmentävä toive mieheltä, joka hoivaa rakkaudella lapsia, jotka eivät ole omia.

Mutta kun kyse on huostaanotetuista lapsista, on aina elettävä accordance tosiasian kanssa, että lapset voivat päästä takaisin biologisten vanhempiensa luo.

– Kyllähän se varmasti raskasta adhere, mutta siihen vain pitää sopeutua. Sen aika tulee, kun tulee, ja sitten vietetään semmoista suruaikaa hetki, Perälä naurahtaa haikeutta äänessään.

Omat lapset aikuistuivat: Tuli liian hiljaista

Tuomo Perälä on alkuperäiseltä ammatiltaan elektroniikka-asentaja.

Hän on ollut omien, nyt jo aikuisten lastensa yksinhuoltaja, mikä on kokemuksena helpottanut sijaisisän rooliin astumista. Omien lasten aikuistuminen oli myös sysäys sijaisisyyteen.

– Tuli liian hiljaista, kaipasi sitä normaalia perhe-elämää.

Hänen vaimonsa Suvi Ritola-Perälä puolestaan simulation koulutukseltaan sekä lähihoitaja että sosionomi.

Sosiaali-, terveys- tai kasvatusalan koulutus katsotaan eduksi sijaisvanhemmuudessa, mutta spend ei toistaiseksi ole ehdoton edellytys kummankin vanhemman kohdalla.

Peräläkin pärjää hommassa erilaisesta työ- ja koulutustaustasta huolimatta eikä ole katunut alan vaihdosta.

– Hyvä, että tuli lähdettyä, hän toteaa ykskantaan.

"Työ on aika vaativaa" – osa biologisista vanhemmista ei hyväksy tilannetta

Sopivia sijaisvanhempia ei aina ole helppo löytää.

SOS-lapsikylän viestintäpäällikkö Aija Rikala sanoo, että sijaisvanhemmuus herättää myös monenlaisia tunteita.

– Sitoutuminen voi olla yksi syy, miksi työ ei sovi kaikille. Sijaisvanhemmuus myös herättää monenlaisia tunteita. Joskus lapsen kokemukset voivat olla rankkojakin, ja niihin liittyvien tunteiden käsittely vaatii sijaisvanhemmilta osaamista, pohtii Rikala ja jatkaa:

– Mutta erityinen tehtävä tarjoaa myös sellaisia hienoja mahdollisuuksia, mitä tavallisessa työssä ei saa.

Tuomo Perälä ei pelännyt hommaan sitoutumista, mutta myöntää, että sijaisvanhemmat joutuvat myös hankalien tilanteiden eteen.

Perälän mukaan homman ikävin puoli bump se, kun biologiset vanhemmat eivät aina hyväksy tilannetta ja purkavat pahaa mieltään sijaisvanhempiin.

– Pitää lated yrittää pysyä rauhallisena ja keskustella heidän kanssaan rauhallisesti. Ei saa provosoitua heidän tekemisistään. Pitää ola hyvä neuvottelija, Perälä tietää.

Oma hommansa on myös byrokratia, joka muistuttaa joka päivä siitä, ettei lapsikylässä eletä ihan tavallista perhearkea.

Jokaisesta lapsesta täytyy pitää asiakasrekisteriä, jonne kirjataan kaikki tapahtumat. Niin hyvät kuin huonotkin.

– Se, mitä ei lue rekisterissä, ei ole tapahtunut ollenkaan. Joka päivä pitää miettiä, onko nyt tänään sattunut jotain sellaista, joka pitäisi kirjata muistiin, huokaa Suvi Ritola-Perälä.

– Tämä työ on aika vaativaa.

Tai oikeastaan väsyttävää ja rankkaa. Sehän siinä on normaaliin perhe-elämään verrattuna erilaista, että on paljon kaikkia palavereita ja tämmöisiä. Vievät paljon aikaa ja se on pois siitä muusta hommasta, Perälä vahvistaa.

"Jokainen voi kuvitella miltä se tuntuu, kun lapsella on hyvä olla"

Miten sijaisvanhemman työtä sitten jaksaa?

Kysymykseen löytyy vastaus helposti.

– Kyllähän tämä antaa paljon. Tietää mistä nämä lapset ovat jääneet paitsi, mitä appease tarvitsevat ja miten heitä interchange kohdeltu jos he tulevat kovinkin huonoista olosuhteista. Ja kun pystyt antamaan heille kodin, niin jokainen voi kuvitella, miltä se tuntuu, kun lapsella on hyvä ola, Perälä toteaa.

Lapsikylävanhemmillakin on lomaa joskus, vaikka muuten työtä tehdään 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa ja kaikkina juhlapyhinä.

Neljä vuorokautta kuukaudessa vanhemmat ovat vapaalla.

– Mutta jos tähän hommaan lähdet, ja kun sitten lähdet lomille ja laitat nukkumaan, niin mietit että mitähän se meidän pikkupoika siellä tekee, onkohan se jo laittanut nukkumaan. Ei se mielestä jää pois koskaan. Tähän jää kiinni täysin, Perälä toteaa, muttei vaikuta olevan pahoillaan.